Evi Sairanen, 100, pakkaa Kausalassa jumppavaatteitaan ja
hurauttaa taksilla salille. Jalkaprässi on hänen suosikkilaitteensa.

Teksti: Sakari Sarkimaa

Evi Sairanen, o.s. Kauppila, tietää pitkän ikänsä salaisuuden.
”Olen aina ollut liikkeessä lapsesta lähtien. Ja myöhemmin ympäri Eurooppaa”, sanoo 40 vuotta sitten eläkkeelle jäänyt pankin kamreeri. ”Virallisesti Eevi. Mutta se tuntuu vieraalta. Evi olen aina ollut.”

Kaksinkertainen leski asettuu tottuneesti jalkaprässiin ja alkaa jumpata. Aiemmin hän kävi myös uimassa miesystävänsä kanssa, vaikka oikea käsi on ollut poissa pelistä jo pian 50 vuotta. Uima-allas oli voimisteluallas, mutta kunta lopetti sen toiminnan.

Kauppilan lapsuuden perheeseen Miehikkälän Saivikkalassa syntyi kahdeksan lasta kahden vuoden välein. Evi Sairanen on heistä vanhin ja kuopus 15 vuotta nuorempi sisko. Iitissä kesäisin asuva 85-vuotias pikkusisko Reetta Pitkänen on ainoa elossa oleva Sairasen sisarus.

Kotikunta Miehikkälä oli liikunnallinen pitäjä. Urheiluseura Miehikkälän Vilkas perustettiin jo 1921. Kotikylässä toimi Saivikkalan Kiisto -urheiluseura. Kauppilan perhe osallistui urheiluseuran tapahtumiin ja Kiiston tanssilavan toiminnan tukemiseen jo ennen sotia, Sairanen kertoo.

Sotien rajut seuraukset
Talvisota vyöryi lähelle ja siirsi Neuvostoliiton rajan vain 10 kilometrin päähän. Aiemmin rajalle oli noin 100 kilometriä.

Perhe oli evakuointivalmiudessa ja isä rintamalla. Äiti käski lasten nukkua lattialla vaatteet päällä ja monot jaloissa. Hän ompeli lapsille lakanoista suojavaatteet, joita piti aina pitää ulkona päällä.

Juuri kun piti lähteä evakkoon, tulikin rauha – ja tragedia. Isä kaatui Äyräpäässä Vuoksen jäälle neljä päivää ennen talvisodan päättymistä 1940. Sitä ennen kaatui setä.

Kauppilan perheessä oli sinä keväänä kolmet hautajaiset. Myös samassa taloudessa asunut isoäiti kuoli. Sukulaiset ja naapurit auttoivat karjan ja talon pidossa. Esikoinen oli 15-vuotias. Kuopus syntyi syksyllä 1940, puoli vuotta isän kuoleman jälkeen.

Äiti kuoli 1975 Haminassa 69-vuotiaana, jolloin Evi Sairanen oli 50-vuotias. ”Lyhyeksi jäi äidin elämä. Hän hoiti sotaleskenä lapset ja maataloa. Kova elämä kulutti.”

Aviomiehellä todettiin noihin aikoihin Parkinsonin tauti. Evi Sairanen itse sairastui rintasyöpään kolme vuotta äidin kuoleman jälkeen. Nuori kirurgi päätti tehdä radikaalin leikkauksen, jossa poistettiin kudoksia laajasti ylävartalosta. ”Leikattiin rajusti, oikea kainalo auki, olkanivelestä lihakset pois ja rinta pois. Sitten annettiin vahvaa sädehoitoa. Sädehoidon takia solisluun luusto on muuttunut reikäiseksi”, Sairanen sanoo. ”Tapettiin kerta kaikkiaan syöpäsolut, mutta samalla tuhoutui paljon muutakin.”

Vuodesta 1978 olkapää on ollut toimeton ja käsi roikkunut velttona. Vain sormia voi vähän liikutella. Viime aikoina käsivarresta on alkanut tihkua kudosnesteitä, jonka vuoksi Sairanen saa käsivarteen lymfahoitoa joka keskiviikko tultuaan kuntosalilta.

Nykyiset lääkärit pitävät tehtyjä toimenpiteitä hoitovirheinä. ”Onhan tämä tässä mennyt, yhdelläkin kädellä oppii helposti tekemään kaikkea.”

”Pakkohan tietotekniikkaa on käyttää”
Evi Sairanen asuu yksin kerrostalon alimmassa kerroksessa Kausalan keskustassa. Muisti pelaa terävästi ja puhe pulppuaa eloisasti. Mutta yksin hän ei jää. Hänellä on paljon tuttuja, hyviä naapureita ja sisko samalla kylällä.

Sairanen käy seurakunnan ja perinneyhdistysten tilaisuuksissa ja kotihartauksissa. Iitin kirkkoherra Mikko Pelkonen järjestää kodissaan hartauksia. Niissä kerätään kolehtia paikallisen Perheniemen kansanopiston hyväksi. Sairanen haluaa tukea hanketta nuorten koulutuksen hyväksi. Papin vaimo Marja Pelkonen on Sairasen sairaanhoitaja terveyskeskuksessa. ”Hän kävi 100-vuotissyntymäpäivilläni 16.1.2025. Hoitajia tuli myös tiskaamaan kahvikuppeja. Näin hieno paikka tämä Kausala on. Kenen muun synttäreille tulee sairaanhoitaja?”

Toisinaan Sairanen tapaa Haminassa poikiaan, lapsenlapsiaan ja näiden lapsia sekä entistä työtoveriaan.

Satavuotias hallitsee myös tietotekniikan. Hän ottaa kuvia kännykällään ja jakaa niitä WhatsAppilla, tekstiviesteinä tai sähköpostilla. Toimittajankin näytöille kilahtaa häneltä aineistoa. ”Pakkohan tietotekniikkaa on käyttää, jotta voi elää nyky-yhteiskunnassa.”

Arki sujuu hänen mukaansa hyvin. Hän laittaa ruokansa sekä pesee pyykkinsä ja itsensä. ”Ei niissä mitään ongelmaa ole.” Päijät-Hämeen hyvinvointialueelta käy siivooja kerran kuussa. Samasta paikasta hän saa myös veteraanien ruokaseteleitä. Muuta kodinhoitoa hän ei kaipaa.

”Lääkkeet osaan ottaa itse. Niin kauan, kuin pää pelaa, tulen hyvin toimeen. Eri asia on, jos tulee muistihäiriö tai aivoverenvuoto”, hän pohtii. Kahdella siskolla on ollut muistisairaus. ”’Ei sinulle enää tule muistihäiriötä, olet siihen jo liian vanha, lääkärit sanovat’”, hän naurahtaa.

Mielellään Sairanen käy myös ulkona syömässä lounaskupongeilla. Aina kun huvittaa ja saa kyydin. Haastattelunkin hän haluaa antaa lounasaikaan ABC:llä. Se on hänen kantapaikkansa. Sairanen seuraa aktiivisesti uutisia ja ottaa niihin kantaa. Haastattelun jälkeen hän nappaa aseman tuulikaapista päivän lehden ja alkaa lukea heti autossa.

Kahdesti leski
Evi Sairasella on ollut kaksi suurta rakkautta. ”Olen jäänyt leskeksi kahdesti 30 vuoden välein, valitettavasti.”

Ensimmäinen rakkaus oli Sakari Sairanen. Avioliittoa kesti 45 vuotta. Kihlakuva otettiin Haminan raatihuoneen torilla 1948 ja häitä vietettiin seuraavana syksynä. Heille syntyi kaksi poikaa, Jukka ja Ilkka. Lapsenlapsenlapsia on viisi. Tai oikeastaan kahdeksan. Toisen pojan ensimmäisellä vaimolla oli kolmivuotias poika näiden mennessä naimisiin. Nyt tällä on jo kolme lasta. ”Pidän heitäkin lapsenlapsenlapsinani, tulemme hyvin juttuun”.

Huolintaliikkeissä Suomessa ja Keski-Euroopassa laivarahdeista vastannut Sakari Sairanen kuoli 68 vuotiaana 1992. Hän sairasti Parkinsonin tautia 18 vuotta. Kolme viimeistä vuotta mies joutui makaamaan sairaalassa.

Evi Sairanen muutti rivitaloon sairaalan viereen, jotta pystyi käymään syöttämässä miestään. Jos hän istui liian pitkään, hän meni pian tajuttomaksi. Nyt poika asuu samassa rivitalossa.

Toinen rakkaus käveli vastaan muutama vuosi miehen kuoleman jälkeen, 1994. Mies oli armeijan tehtävistä eläkkeelle jäänyt, leskirouvaa 14 vuotta nuorempi Osmo Vauhkonen. Molemmat toimivat eri sydänyhdistyksissä vastuutehtävissä. Sydänliitto yhdisti heidän sydämensä.

Portugalissa 15 talvea
Vauhkosen kanssa Evi Sairanen sai toisen, vauhdikkaan elämän, jota kesti lähes 30 vuotta. Toisen kerran hän jäi leskeksi kaksi vuotta sitten avoliitostaan.

Uusi pariskunta alkoi matkustella. Tuttavien houkuttelemina heistä tuli karavaanareita. He ajoivat 15 vuoden ajan talveksi Portugaliin. Pari asui asuntoautossaan leirintäalueilla ja siirtyi talven mittaan Portugalissa pikkuhiljaa pohjoisesta etelämmäksi. Meno- ja paluumatka kesti toista kuukautta. Pariskunta ajoi siksakkia Euroopassa tapaamassa eri maissa asuvia tuttuja. Pelkästään Ruotsissa sukulaisten luona kului monta viikkoa.

Sairanen sai viimeisellä matkalla keuhkokuumeen ja makasi Ruotsissa viisi päivää sairaalassa. ”Siitäkin selvisin. Sydämen vajaatoiminnan takia lopetettiin matkailu 2010. Karavaanariystäviä käy yhä kylässä.”

Evi Sairanen jäi 60-vuotiaana eläkkeelle jo 1985. Hän peri enoltaan Miehikkälässä metsäpalstan, jota hoiti siskonsa ja tämän miehen kanssa joka kesä. Osmo Vauhkonen lyöttäytyi metsätöihin mukaan seurustelun alusta alkaen. He hoitivat metsää aina kun tulivat Portugalista.

Vauhkonen siunattiin hautaan kaksi vuotta sitten 84-vuotiaana. Hän oli sairaalassa vain kolme päivää. Kuolinsyyksi todettiin pesäkkeellinen keuhkokuume.

Sinnikäs sotaorpo
Evi Sairanen on luovinut eteenpäin kuin ihmeen kaupalla. Sotaorpo on selvinnyt usein kuin rimaa hipoen aina elämänsä uudelle tasolle. Häntä ovat auttaneet hyvät verkostot ja äiti, mutta ennen kaikkea sinnikkyys, terävä pää sekä oppimisen ja yrittämisen halu.

Välirauhan aikana tyttö kävi rippikoulun. Jatkosodan aikana hän oli 16-vuotiaana jo työvelvollinen. Hän palveli lottana Taarinvuoren ilmavalvontatornissa öisin ja palveli päivisin toimistossa.

Myrskypäivänä luokkakaveri Saara Kauppila kuoli 18-vuotiaana ilmavalvontatorniin salaman iskusta 28.6.1942. Salaman iskiessä hänen kanssaan valvontavuorossa oli lotta Liisa Jokimies. Kauppila haudattiin Miehikkälän sankarihautausmaalle. Jokimies vammautui pudotessaan tornista ja kävi kuntoutuksessa Kaunialan sotavammasairaalassa. Hänen hautansa on Haminassa. Kaakonkulman Lottaperinneyhdistyksen puheenjohtaja Terttu Ravi on hankkinut Lotta Svärd – hautareliefin molempien hautakiviin.

”Vihollinen ei osunut meihin, mutta ukkonen tappoi hänet”, Sairanen toteaa.

Evakkoon karjan kanssa
Jatkosodan alettua Kauppilan perhe joutui lähtemään evakkoon Elimäelle juhannuksena 1941, koska vihollinen ampui jo parinkymmenen kilometrin päästä Säkkijärveltä. Karja otettiin mukaan.

Äiti ja nuoremmat lapset saivat autokyydin. Kaksi vanhempaa lasta ajoi lehmiä. Matkaa oli yli 80 kilometriä Vehkajärven ja Anjalan kautta. Kävely kävi hitaasti, vaikka mukana oli myös hevosia rattaineen. Lehmipaimenet yöpyivät ladoissa ja saivat taloista ruokaa. ”Onneksi oli kesä. Piti rukoilla, että lehmille löytyisi ruokaa matkan varrella.”

Lehmät piti myös lypsää. Sairanen oli oppinut lypsämään isän kanssa jo yhdeksänvuotiaana, kun äiti oli sairaalassa pari kertaa. ”Ehkä me joimme sen maidon ja veimme taloihin, joista saatiin ruokaa”, Sairanen muistelee.

Karjanajajat saivat palata kotiin maatöihin jo parin viikon päästä. Välirauhan aikana kylvetty sato piti korjata. Heinä oli kasvanut jo pitkäksi. Paluumatka sujui nopeasti polkupyörillä hevosen kanssa, kun lehmiä ei ollut mukana. Ne jäivät evakkotaloon. Kun taistelut siirtyivät kauemmas, muu perhe palasi karjoineen kotiin.

Koti oli kunnossa, mutta omaisuusvaihdon takia siirtynyt sukulaisille. Talkootyön avulla heille
rakennettiin uusi talo ja navetta vuonna 1942. Uusi evakkomatka koitti vielä junalla Paimioon. ”Silloin sai liikkua vain nimismiehen luvalla. Minä kävin hakemassa pikkusiskoni kotiin Paimiosta evakkoperheestä. Minulla oli lupalappu, mutta pikkusiskoilla ei. Onneksi heitä ei tarkistettu junassa. Haminasta mentiin kuorma-autolla Virojoelle, josta sain hevoskyydin Miehikkälään”.

Armeijaa oli majoitettu Kauppilan pihaan. Sinne oli jäänyt sotatarvikkeita, jotka kiinnostivat pikkupoikia. Veli löysi kranaatin ja toi sen keittiöön. Siellä se räjähti hänen käteensä. ”Vasen kämmen levisi pitkin seiniä. Pikkusisko sai pienen osuman jalkaansa”, Sairanen kertoo. Poika vietiin hevosella Virojoelle ja sieltä autolla Kotkan sairaalaan. Hän opiskeli myöhemmin ammattikoulun pohjalta arkkitehdiksi ja sai sittemmin sotainvalidin aseman. ”Oli ihme, että hän selvisi hengissä”, sisko sanoo.

Äiti oli Evi Sairasen mukaan monitoimi-ihminen. Hän kuului kirkkokuoroon, hoiti sota-aikana lapset, kodin, karjan, maalaistalon työt sekä leipoi ja kokkasi. Hän myös kahvitti Saivikkalan Kiiston ja sen tanssilavan tapahtumia. Lava kiinnosti myös pikkupoikia. ”Isä joutui usein hakemaan sinne karanneita pikkuveljiäni kotiin”, Sairanen kertoo.

Tanssilava oli Taarinvuoren ilmavalvontatornin vieressä, jossa Sairanen toimi lottana. Myöhemmin lava ja Kiiston mökki rakennettiin eri paikkaan, Myllylammen rannalle. ”Lavan muusikot ja laulajat vierailivat meillä usein, muun muassa Olavi Virta jäi mieleen.”

Nykyään ilmavalvontatornin paikalla on muistolaatta. Nimimerkki Willimies kertoo blogissaan, että laatta on kiinnitetty maanomistaja Jukka Taarin paikalle tuomaan kivenmurikkaan 5.9.2009. Aloitteen ilmavalvontatornien muistolaatoista teki Kaakonkulman Lottaperinneyhdistyksen puheenjohtaja Terttu Ravi. Muistomerkin valmistelussa avusti taiteilija Veijo Huopainen. Taarinvuoren lisäksi ilmavalvontatornien muistolaattoja on kiinnitetty Miehikkälässä Hurttalan Haasianvuorelle ja Muurolan Myllyvuorelle sekä Virolahden Nopalaan ja Lakakalliolle.

Pappilan tuki avasi koulutien
Miehikkälän pappila oli tärkeä Kauppilan perheelle. Kirkkoherra Lauri Rautajärvi kastoi ja vihki Sairasen. Rautajärvi toimi virassaan 36 vuotta. ”Hän tuli Haminaan varta vasten vihkimään minut”, Sairanen toteaa.

Pappila avitti nuorta tyttöä myös aikanaan koulutielle. Toimelias ruustinna ja säveltäjä Hilja Rautajärvi tarjosi eteville lapsille keskikoulun perusopetusta. Hän palkkasi ylioppilastytön pitämään keskikoulun kursseja luokkahuoneeksi muutetussa pappilan leivintuvassa. Evi Kauppila pääsi pieneen lapsiryhmään mukaan.

Puolen vuoden jälkeen pappilassa keksittiin, että tyttö voisi pyrkiä Anna Tapion edellisenä vuonna perustamaan Aitoon kotitalouskeskikouluun Pälkäneelle. Valtio kustansi siellä sotaorpojen koulutuksen. Kyseessä oli tyttöjen sisäoppilaitos.

Sairanen aloitti Aitoon koulun kesken lukuvuoden tammikuussa 1942 ja sai sen loppuun 1945. Hän arvelee, että pappila myös maksoi joitakin kouluun liittyneitä kuluja. ”Olisin voinut jatkaa sieltä kotitalousopettajaksi, mutta se ei kiinnostanut. Halusin lukioon.”

Maitorahoilla ylioppilaaksi
Leskiäiti oli valmis kouluttamaan terävän tyttärensä ylioppilaaksi vaikka maitorahoilla. Haminan lukioon hän pääsi koulutodistuksen perusteella seuraavana syksynä. Pulmana vain oli, missä asua. Tässäkin auttoivat äidin suhteet.

Evi Sairanen pääsi asumaan Haminan Pitäjänsaaressa isoon hirsitaloon Lautalan pariskunnan luokse. Myöhemmin huoneistoon asettui kolme hänen sisarustaan keskikoulun opintoja varten. ”Heidän piti lukea venäjää. Minun ei tarvinnut, koska olin silloin jo Aitoossa”, Sairanen kertoo. Kyseessä oli vuosina 1944–1947 Suomessa toimineen valvontakomission määräys. ”Rajakaupunki Haminan keskikoulussa oli pakko opiskella venäjää. Kaikki sitä kyllä vastustivat”.

Pitäjänsaari on noin 22 hehtaarin kokoinen saari Haminan keskustan vieressä. Kaupungin palkkaamat soutajat kuljettivat ihmisiä mantereen ja saaren välisen salmen yli. Moni käytti myös omia veneitä. Silta keskustaan valmistui 1949. ”Talvella käveltiin jään reunaa pitkin kouluun”.

Perheen isäntä Robert Lautala oli Haminan sähkölaitoksen johtaja. Hänen vaimonsa Aina Lautala, kortteerin mamma, piti lapsia hyvänä. Joka ilta hän laittoi koululaisille ruokaa.

Saman talon toisessa päässä asui perheen vävypoika Urho Sairanen vaimonsa, Lautalan tyttären Elinin kanssa. Urho Sairanen rakensi perheelleen lisää huoneita talon päätyyn. Heille syntyi ainut lapsi, Sakari 1924. Samanikäiset nuoret ihastuivat nopeasti toisiinsa. ”Asunnon lisäksi sain kaupan päälliseksi aviomiehen”, Evi Sairanen toteaa.

Etäopiskellen ylioppilaaksi
Lukiolainen päätti, että kolmea vuotta hän ei istu koulussa, vaan suorittaa sen nopeammin. Niin kävikin, mutta monen mutkan kautta. Lukio alkoi vuonna 1945. Hän oli jo 20-vuotias. Ainoastaan kuudennen luokan hän kävi normaalisti koulussa. Seitsemännen luokan hän luki kotona kesäloman aikana. Lukio järjesti kesäkursseja sodasta tulleille pojille, joka olivat jättäneet lukion kesken. Sairanen pääsi siihen porukkaan mukaan. Hän sai myös muuta tukiopetusta tätinsä luona Myllykoskella.

Sakari Sairanen oli jättänyt lukion kesken ja työskenteli konepajalla. Hän alkoi töiden ohella opiskella itsenäisesti kieliä ja pyrki parempiin tehtäviin. Hän päätyi lopulta vastuullisiin ja kielitaitoa vaativiin huolitsijan tehtäviin. Hän järjesteli laivarahteja Euroopan eri satamissa. ”Sakari opetti minullekin kieliä. Siinä välimme tiivistyivät.”

Kun piti aloittaa kahdeksas luokka lukiossa, Sairanen sairastui keuhkosairauteen ja oli sairaalassa muutaman kuukauden. Penkinpainajaisiin asti hän sairasti ja opiskeli kotona. Rehtori sanoi, että tuolla lukemisella ei kannata tulla kirjoituksiin. ”Et pärjäisi”, minulle sanottiin. Mutta nuori nainen pääsi läpi kirjoituksista. Saksasta tuli peräti laudatur. Ikää oli kertynyt jo 22 vuotta sodan viivästysten takia.

Rutiköyhällä perheellä ei ollut varaa kouluttaa tyttöä pidemmälle, kun oli muitakin koulutettavia. Hän on perheensä ainut ylioppilas. Ylioppilasmekon kangas saatiin voipaketilla, ja räätäli ompeli puvun Virojoella. Mutta samettinen valkolakki oli ”törkeän kallis”. Siksi ostettiin tavallisesta kankaasta tehty pula-ajan lakki, jonka hopeinen lyyra oli kullattu. ”Näin sain keploteltua puvun, lakin ja lyyran.”

Lakkiaisten jälkeen Sairanen pääsi Haminassa suoraan Vehkalahden Säästöpankkiin töihin. Hän oli kesälomilla ollut töissä Miehikkälän Säästöpankissa. ”Sieltä suositeltiin minua.”

Nuori ylioppilas halusi lähteä Ruotsiin tervehtimään sisariaan, mutta ei ollut varaa. Pankinjohtaja lahjoitti hänelle kruunuja, joten matka onnistui. Töiden ohessa hän suoritti kauppaopiston kursseja. Tästä urkeni loppuelämän ura aina pankin kamreeriksi saakka.

Pankin joustava työaika
Sairasen työpaikan pankinjohtaja oli reilu ja joustava. Pantiin pankki kiinni perjantai-iltapäivällä ja lähdettiin veneellä retkelle. ”Asuin pankin vieressä ja sain ruokatunnilla jopa käydä antamassa tissiä lapsille.”

Lapsia ja huushollia hoiti äidin sisko Esteri Tylli koko elämänsä loppuun asti. ”Etti-täti oli meidän hyvä kotihengetär. Kun Sakari hoiti laivojen lastaushommia ulkomailla, pystyin lentämään lomillani hänen luokseen. Lastenhoito oli aina kunnossa.”

Poika Ilkka Sairanen on tosin sitä mieltä, että lasten kannalta järjestelyssä oli ongelmiakin. Hoitaja oli isotäti, jolla ei ollut omia lapsia. Hän oli jokseenkin etäinen, eikä osannut pitää lapsia sylissä.

Kieliopinnoista ja saksan laudaturista oli Evi Sairaselle hyötyä töissä. Vehkalahden säästöpankin ystävyyspankki oli Saksan Bremerhavenissa. Pankeilla oli vaihtoharjoittelujärjestelmä. Pankki lähetti silloin tällöin kaksi tyttöä Saksaan oppimaan sikäläisen pankin työtapoja. Vastaavasti sieltä tuli kaksi harjoittelijaa Haminaan. ”Meitä pidettiin siellä tosi hyvin. Kerran pankki lennätti meidät kahdeksi päiväksi Berliiniin. Berliinin muuri oli hätkähdyttävä näky.”

Lähteitä
-Kouvolan Sanomat 26.4.2025. Eevi Sairasen haastattelu: ”Sotien sankareita olivat äidit”.
-Taarinvuoren ilmavalvontatorni Saivikkalassa:
https://willimiehenjaljilla.blogspot.com/2019/04/miehikkala-taarinvuoren.html